Oon jälleen päätynyt siihen tulokseen että miehet on perseestä. En tajua miksi pitää antaa ymmärtää, ku vois sanoo suoraa ettei kiinnosta tai ettei halua mitään, tai sanois jopa sen että on jo säätöö toisten kaa. Jäis itel väärinkäsitykset ja surut pois. Mut toisaalta eihän tää elämä pidä sisällää muuta ku vastoinkäymisiä vastoinkäymisten perään. Okei ei saa ajatella noin negatiivisesti, onhan täs elämäs enemmän onnellisuutta, mut onnellisuus tuntuu niin pieneltä kaiken paskan seassa. Kaikki negatiivinen huomataan heti, positiivisuus jää tosi taka-alalle.
Ois niin ihana saaha takas se 2009 fiilis mikä mulla oli, ajattelin kaiken, ihan kaiken positiivisesti ja olin onnellinen, elin hetken kerrallaan enkä miettinyt lähinnä mitään, olin täynnä elämää.
Mun mielialat vaihtelee taas niinku päivittäi, äidin sanoin käyn tuulella, eli välillä oon superfiilingeis ja välil vihaan kaikkee. Just nyt on aika neutraalifiilis kaikkeen paitsi miehit, niitä en tajua.
Ajattelin siis olla miettimättä miehiä ihan kokonaan, antakoot niitten olla. Kaikki tähän mennes tän yli yhen ja puolen vuojen sisää olleista miehistä on ollu täynnä pelkkää kusta vaikka olisin ajatellu niist jotai iha muuta. Ihastun liian helposti vaikka oon kokenu kaikkee paskaa miesten suunnalta, en mä silti näköjään osaa ajatella niistä mitään pahaa vaikka tietäisin ettei ne oo loppujen lopuks minkää muun perässä ku sen, ainakaa nää "mun" miehet.
Ehkä mä en siks osaa ottaa varovaisesti ku oon antanu kaiken mun exälle anteeksi, ja lähinnä syytän vain itteeni siitä mitä MÄ tein seurustelun aikana (ja jälkeenkin), että mä olin se pahin hirviö meijän suhteessa. Vaikka niin..
Nytki ihastuin varattuun vaikka en sen kaa pidä yhteyttä lähinnä ikinä, se vaan et on koko ajan "yksin" ni ei tartte ku vähä saada huomioo ni oon iha inlööv! okei mun ihastuminen on semmosta että haluan vaa läheisyyttä ja sitte ku se loppuu, tai en sitä saakkaan sen enempää, ni oon vaa sillee jaa ihan sama. Vaikka täs tapaukses oisin varmaa jossai vaiheessa voinut antaa itsestäni enemmän.
Oon tosi epävarma ja en pidä itsestäni jälleen ollenkaan,vaikka kuulemma kannan kokoni hienosti. enkä ees oo mitenkää jäyheen iso mut ylipainoo kyllä löytyy. Tiedän että olen taas masentunut ku en mitään muuta tee kuin syö, joka päivä päätän että nyt alan liikkumaan, ja nyt en syö paljoa, mutta joka kerta syön enemmän ja liikun vähemmän. Tarvisin jonkun joka patistais mua, tai jonkun kauheen tapahtuman että tajuaisin oikeesti että tällä menolla oon yli 100kg, ja pääsen osallistumaan suurinpaanpudottajaan. Lihon nimittäi oikeesti varmaa kilon viikossa, ja nä lihat ei iha hevillä lähekkää.
Ajattelen silti edelleen että ei mun tartte ku käydä pari kertaa viikos lenkil ni kyllä se siitä alkaa tippuu, mut ei ei ei ei, en oo kyl ees testannu että nii :D mutta siis ku oon täs kolme vuotta kerryttäny painoo syömällä ja syömällä vähä enemmän ni en usko että se pelkällä pikkuliikunnalla lähtee mihkään. Pitäis muuttaa ruokavalio jne, mut eih kaupan karkkihylly?! tiedän "ohita hylly kaukaa ni ei tuu himoja" tai sun muut hienot niksit jotka "auttaa" karkinoston vähenemiseen. Mul ei vaa oo itsekuria. Hetki sitte vielä ajattelin että hei tä on vaa elämää ja tä ei kestä kauvaa pitää ottaa kaikki irti! mut miten sä sit otat elämästä kaiken irti jos et pääse enää hengästymättä paria porrasaskelta ylös tai kun ei mitään muuta sisältöö elämäl oo ku syöminen. En halua herätä siihen aamuun kun en enää näe mun varpaita.
Tiedän onnellisuus ei oo koosta kiinni, mut mä oon niin itsekriittinen ja siis semmonen että haluan olla "täydellinen" ja olinkin joskus 20kiloo sitten mut sillonkin hyi että mä oon lihava, nyt vaan ajattelen että ei saakeli oon ollu joskus pikkunen! mm 20kiloo ei sinänsä oo paljo mut oon aina ollu tukeva ni kyl se vaa on aika paha. Haluaisin olla itsevarma ja muuta mutta mä piiloudun tän massan takia, haluan pitää iiisoja vaatteita ettei kukaan näe mun todellista kokoa, mutta isontuisin vaan käyttämällä jotai telttaa päälläni, joten en välitä vaikka makkarat näkyyki mua vaa ahistaa. Oon aina ajatellu et mun jalat on tosi ihanat ja sirot, mutta eipä ne oo nekään enää.
Heräsin viikonloppuna mun paino-ongelmaan ku äiti alko kattoo mun sormii "miten sulla on noin turvonneet sormet! ooks sä lyöny ne johonki" sit katoin ja vertailin käsiä, ei ei se oo muuta ku nesteitä ja hyi hitto miten lihavat sormet voikaa olla yhtäkkiä. Ja mun poskipäät, täydelliset ihanat poskipäät, onko niitäkää näkyvis enää? jos mä jatkan tätä syömistä ni uijjui voin hommata parinvuoden päästä bulldogin ja näytettää sit iha samalta -.-
miesvihaamisesta tulikin paino-ongelma. Mutta miehen kanssa tai ilman olen lihonut, että se on sinänsä iha sama onko miestä vai eikö oo.
mmm, jee Kuittaan moro !
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
tell me babys!