Mikä onkaan se fiilis kun tajuaa että kaikki on menetetty. Et saa sitä ihmistä elämääsi takaisin vaikka tekisit mitä, vaikka kuinka haluaisit, vaikka olisit kuinka pahoillasi kaikesta.
En osaa pukea sanoiksi kuinka pahoillani olen, en osaa kertoa kuinka muhun sattuu se et tiedän toisen olevan surullinen, en koskaan halunnut mitään pahaa, haluaisin hyvittää mun tekoni
Kaikki on silti turhaa, ei toisen tunteilla leikkimistä anneta hevillä anteeksi, varsinkaan kun teki sen niin kivuliaasti.
Haluaisin pyytää anteeksi, mutten tiedä miten sen tekisin, auttaisiko se enään mitään? onko se koskaan mitään auttanutkaan.
Eräänä päivänä huomasin kun mun entinen tosi hyvä ystävä oli mun vieraslistalla, oli käynyt katsomassa mun kuvia. Mietin että no ei se ees varmana oo se, luulen vaan ja unohdin ihmisen taas. Sitten muutaman päivän päästä töissä luulin nähneeni hänet ja välttelin, käännyin toiseen suuntaan kun hän tuli mua kohti tai oli katsomassa muhun päin, kävi ilmi ettei tämä mies olllutkaan hän, vaan joku ihan muu ihminen. Petyin, tunsin kuinka yhtäkkiä en enää tiennyt mitä ajatella.
Aluksi olin että ei vittu miten paska työilta, vittu ensimmäistä kertaa on semmonen olo että haluaisin olla niin perkeleen kännissä. Mutta sitten kumminkin petyin kun ei se ollutkaan hän. Mä en tiedä, oon ajatellu häntä siitä asti ku luulin nähneeni hänet, seuraavana päivänä kävin tarkistamassa listan ja kyllä se oli just se ihminen keneksi häntä ajattelin, mun ihan sairaan hyvä entinen ystävä. Rakas ystävä, jota en enää koskaan saa takaisin, millään muotoa mun elämään..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
tell me babys!